Love is in the air... Try not to breathe.

Noniin. Alkuun pahoittelut tästä blogimotivaation lopahtamisesta pariksi päiväksi. Lähinnä syynä pienimuotoinen ajanpuute. Käväisin keskiviikkona pitkästä aikaa charleston tunnilla ja siitä saamani energiapiikin ansiosta tyhjensin koko vaatekaappini ja siirsin sitä metrin verran. Kuulostaapa kovalta duunilta näin kirjoitettuna, mutta tosiaan kyseinen kapistus romahti aika lahjakkaasti muuton yhteydessä ja on pysynyt tähän asti kasassa lähinnä uskon ja jeesusteipin varassa. Mutta nyt sain vihdoin ne takalevyt vedettyä paikalleen ja koko komeus pysyy jopa suorassa, kun vielä laitoin toiselle sivulle sinne takaseinän väliin sellaiset kumiset ovikiilat. Ehehe. Ei mutta oikeasti, nyt se jopa näyttää silleen ihan vaatekaapilta J

Niin ja tiedättekö mitä muuta tein sen tunnin jälkeen?! No kävi ostamassa 10 kerran kortin salille!! Siis en oikealle salille vaan sellaisiin erilaisiin jumppiin! Ja se on jotain, koska yleensä inhoan niitä itseään toistavia tunteja, joilla ei kehity mihinkään. Tästä syystä omat lajivalintani on yleensä olleet enemmän tai vähemmän jotain muuta kuin perusjumppia. Mutta noh, nyt ajattelin, että ehkä sieltä valikoimista löytyy juuri se kymmenen erilaista tuntia, joihin voin tuon kortin käyttää J

Mutta sitten jotain muuta… Eilen oli tosi hassu päivä tavallaan. Satuin aamulla facebookissa kommentoimaan yhden yläasteaikaisen kaverin statusta ja tosiaan kyseessä on sellainen poika, johon olin joskus 14-vuotiaana ihan superihastunut, mutta se ihastus hyytyi sitten siihen, kun en saanut vastakaikua. Edelleenkin hämmentää, ettei se adidaksen tuulipuku + bsb bändipaita look iskenyt koulun urheiluluokkien kermaan, mutta näin vaan kävi.

Anyhow, tämä tyyppi sitten sattumalta kertoi, että oli jokunen aika sitten löytänyt kaappeja siivotessaan ystävänpäiväkortin, jonka olin aikanaan sille tehnyt!! Ei mitään muistikuvaa, mutta en epäile. Etenkin kun se oli kuulemma osoitettu salkkareista poimitulle fiktiiviselle henkilölle… (tosiaan harrastin tätä ihastusten nimeämistä jo 14-vuotiaana ja kerroin sen niille avoimesti). Tästä lähtikin sitten nostalginen yläasteaikojen muistelu, joka johti siihen, että oli ihan pakko illalla kaivaa vanha teiniaikojen päiväkirja esille. Vuosiin 1999-2004 (13-18v) mahtuu reilu 200 sivua käsin kirjoitettua vuodatusta milloin mistäkin pojasta ja voi se myötähäpeän määrä, mitä voi itseään kohtaa tuntea :D Mutta toisaalta taas niin siistiä… Oli pakko muutama kuva ottaa tälle kaverillekin ihan vaan todistuksena, kuinka paljon mun herkkä mieli on joskus järkkyny siitä, etten oo saanu rakkaudelleni vastakaikua. Siks musta varmaan onkin niin kyyninen tullut.

Ei vaan, ei se kyynisyys siitä johdu. En tiedä oonko joskus täällä sitä nillittänyt (olen varmaan), etten koskaan käy treffeillä. En koskaan. Yksi kaveri tuossa sen hyvin tiivistikin, että esim. kahvilla käyminen on ihan niin kuin työhaastattelu, ainut vaan, että siinä on se kylmenevä kahvi, jota ei kuitenkaan osaa juoda ja kysymykset on vieläkin kiusallisempia kuin mitä työhaastattelussa. Meinaan kyllähän niitä positiivisia ”mitä kehittäisin itsessäni” on helppo työhaastattelussa säveltää, mutta voi että kun päästään sinne ”mites entiset suhteet” alueelle, niin voi elämä.

Ja toinen on syöminen… miehen kanssa voi mennä syömään vasta kun sen tuntee tosi hyvin (koska työkaveritkin on sanoneet, että älä Virpi koskaan mene miehen kanssa ekoilla  treffeillä syömään, koska et tuu niin näkemään sitä sen jälkeen)… mistä siis päästään siihen, että ei kahveja – ei syömistä – ei treffejä. Ei mitään mikä voitaisiin luokitella siihen, että tässä nyt testataan tykätäänkö me toisistamme ja halutaanko elää elämä happily ever after. Ei kiitos.

Jään niin yksin ja kissat grumpy cat syö mut. Edelleenkin.

Mutta siis mistä tää kaikki kumpuaa?! Oon aina miettinyt sitä ja luulen vahvasti, että päiväkirjamerkintöjen perusteella tää ahdistuksen rakentaminen on lähtenyt jo sieltä jostain teini-iästä (mun ikäkriisi on muuten alkanut jo 14-vuotiaana!! Oon kirjottanu päiväkirjaan itkukohtauksista, joita oon saanu tajutessani, että joudun kasvamaan aikuiseks), mutta sitten tuli vastaan mun 16-vuotiaana kirjottama teksti. Olen siis ihastunut poikaan, jutellut sen kanssa puhelimessa (koska sen kaveri oli soittanut mulle, että tää tyyppi haluaa jutella sun kanssa) ja sitten nähtiin… Kahvilla, Lahden Sokoksella. Ja oli ihan kamalaa… Ainakin mitä tästä voi päätellä: (luojan kiitos tohon aikaan ei ollut blogeja… )

Erityiset terveiset tolle "kuvoo"-verbille. Lisäksi, ei mulla mitään hirveetä vihasuhdetta ole golfiin... ja kolmanneksi, en edes tiedä missä on Kytölä..?! Mutta aika kova reaktio noin niinkuin yhden kahvittelun jälkeen sanoisinko... :D

Noh, tästä kaikesta huolimatta olen kuitenkin päätynyt parisuhteeseen ja selvinnyt siinä huimat kuusi vuotta, mutta fakta on, että se parisuhteeksi päätynyt juttu ei alkanut millään kahvitteluilla. Tästä kahvittelu- ja treffikammosta kertonee sekin, etten ikinä maailmassa koskaan pystyisi kuvitella jotain sokkotreffejä. Merihän itse asiassa huijasi mut yksille, tavallaan. Se sanoi, että tyyppi on tosi kiva ja 185 pitkä (mulla on tarkat kriteerit ton pituuden kanssa) ja joo, ei siinä mitään, mutta tiedättekö… Oltiin ”kävelyllä” Vilin kanssa (tää siis tapahtui joskus syksyllä) ja se oli silleen 10min jälkeen, että hän haluaa asettua aloilleen, löytää vaimon ja saada lapsia silleen viiden vuoden sisään. Meinasin oksentaa pelkästä ahdistuksesta. Ei miehet sano noin?! Ainakaan ekalla kerralla, kun tapaa naisen :D

Tulipa taas oikein asiantäyteinen postaus jälleen kerran… Enkä edes keksinyt, että mikä se varsinainen pointti tässä oli, mutta tosiaan tulipahan tosta eilisestä oikein sellainen paluu teinivuosiin fiilis ja kaikkien niiden ongelmien alkulähteille. Tai onko ne edes ongelmia? Elämänkatsomusta ehkä. Meidän äitihän on ollut kovasti huolissaan, että mitä ihmettä oikein etsin, kun ei ”tavalliset” miehet kelpaa. En ihan ymmärtänyt tota ”tavallisen miehen” määritelmää, mutta sen tiedän, että tuollainen perhe-elämä ei todellakaan ole suunnitelmissa muutamaan vuoteen todellakaan… Tai ”Ikea-putki” niin kuin tuttavallisemmin työkaverin kanssa sitä kutsutaan (tiedättekö sen tunteen, kun herää Ikeassa lastenrattaita kärrätessään siihen tilanteeseen, että miten tässä nyt näin kävi?!)

Tää on kaikki tätä Peter Pan syndrooomaa, joka leviää kuin rutto meidän kaveripiirissä.

Mutta hei, mitä teille kuuluu? Onko kenties jollain muullakin teiniaikojen päiväkirjat tallessa vai onko ne jo poltettu?!  Tarinoita saa jakaa! :D Ja jos jollain on parannuskeino kahvittelukammoon, niin saa kertoa…