Second chance.

FB-status maanantai-illalta.

Olen aikaisemminkin ilmaissut uskoni kaikkeen hömppään ja fantasiaan (mm. Tylypahkan olemassaoloon), mutta nää on taas näitä hetkiä, kun ihan oikeasti tiedän, että niin ne asiat on.

Enkeli on aika uskonnollinen käsite yleensä, mutta siltikin ehkä paras kuvaamaan sitä, että kyllä jotain sellaisia on oltava olemassa. Oli ne sitten edesmenneitä rakkaita tai henkilökohtaisia vartijoita, niin olen jotenkin tosi varma, että meillä kaikilla sellaisia on ympärillä. Mietin usein, että kaikki tapahtuu jostain tietystä syystä. On asioita, jotka on vaan tarkoitettu menevän tietyllä tapaa, ja usein pettymyksiä kohdatessani yritän vahvasti ajatella, että se vaan ei ollut tarkoitettu niin... minua varten on jotain muuta. Ja sitten jos mokaa tosi pahasti ja kuitenkin ihmeen kaupalla selviää, niin siinä on joku muu tarttunut tilanteeseen, aivan satavarmasti. Tiedättekö, korjannut tilanteen niin, että se voi taas edetä suunnitellun mukaisesti.

Kuten maanantaina Vilin kohdalla. Ette nähneet sitä tilannetta, mutta mitä enemmän sitä kelailen, niin on täysin käsittämätöntä... Kyse oli siis meidän takapihan nurmikkotasanteesta, joka on silleen porrastettu n. vajaa pari metriä korkeammalle siitä asfaltti/kivetysalueesta. Tietenkään siinä ei mitään kaidetta ole ja Vili siinä nurtsilla tassutellessaan meni reunaa kohti ja oli sekunneista kiinni, että olisin ehtinyt sen pysäyttää (vaikkakin huusin kuin hullu), mutta ei riittänyt ja pikkuinen astui renan yli, kun ei sitä pudotusta hahmottanut. Se putoaminen meni silmissä kuin hidastettu filmi ja olin ihan varma, että se oli siinä, mutta ei. Melkein 17-vuotias koira selvisi tuosta pudotuksesta ilman pienintäkään vammaa, mikä vaan ei käy järkeen. Ihan kun se ei olisi itsekään sitä tajunnut?! En tiedä kuinka monta suojelusenkeliä voi yhdellä pikkuisella karvapallolla olla, mutta joku niistä on kyllä katsellut tuota tilannetta sivusta ja ajatellut, että "ei helvetti et nyt mene tippumaan sieltä...ei, ei, ei, se ei ole suunnitelmissa!" ja ottanut kopin ennen pahinta. Tai jotain sinne päin.

En tiedä mitä siinä kävi, ja mikä uskomattominta, tuon maanantain jälkeen Vili on ollut pirteämpi kuin hetkeen. Tai sitten vaan kuvittelen, mutta yksi esimerkki on se, ettei Vili ole enää pitkään aikaan jaksanut pitää häntäänsä kippuralla pystyssä niinkuin se aina nuorena teki. Ei oikeasti ikuisuuksiin - paitsi nyt. Se käveli tänäänkin koko lenkin häntä pystyssä ihan kuin olisi nuortunut ainakin vuoden (tuon ikäisellä koiralla vuosi suuntaan tai toiseen on todella paljon). Mikäköhän sitä vaivaa?

Tähän kaikkeen on varmasti joku hieno eläinlääketieteellinen selitys, mutta näissä uskon asioissa on vaan se siisti juttu, että kukaan ei voi todistaa niitä suuntaan tai toiseen todeksi tai epätodeksi...

Mulla on superkoira. Tiesittekö sitä?!