It's been 84 years...

 Tai no jos rehellisiä ollaan niin aikalailla tasan viisi vuotta, mutta kuka näitä nyt laskee.

Viisi vuotta sitten, tammikuussa 2021, valittelin blogissa koronan tuomaa työttömyyttä ja ihmettelin uutta omaa asuntoa sekä suhteellisen tuoretta parisuhdetta. Mitä on tapahtunut viidessä vuodessa? Jos nyt näistä kolmesta asiasta aloitetaan, niin mikäänhän ei elämässä muutu, jos mikään ei muutu ja kaksi kolmesta asiasta on hyvinkin erilailla.

No alkuun se työtilanne, se on muuttunut. Onneksi koronan tuoma työttömyys ei kestänyt liian kauan, vaikka toki puolikin vuotta on kauan, mutta jos nyt oikein muistan, niin virallisesti tuo viiden vuoden takainen työttömyyteni taisi alkaa vuoden vaihteessa ja uuden työpaikan ensimmäiseen haastatteluun pääsin joskus maaliskuun tienoilla ja lopulta työt aloittamaan kesäkuussa, niin ihan hyvin se meni. Pitkä virke huh. Korona tappoi tuolloin tapahtuma- sekä matkailualan täysin ja koska olin tapahtumatuottaja matkailualalla (daah), heitti urani pienen voltin sivuraiteille media-alalle luovaksi konseptisuunnittelijaksi parin vuoden ajaksi. Samalla nimikkeella tuli koettua vielä yhdet yt-karkelot, päädyttyä suunnittelijaksi tapahtumatoimistoon ja jälleen vajaa parin vuoden jälkeen onnenpotkujen myötä nykyiseen työhöni edelleen tapahtumien parissa – jota sitäkin jo menty vuoden verran. On tässä tapahtunut :D Mutta nyt on hyvä. Tosi hyvä. 

Muistatteko kanssamillenniaalit, kuinka vielä 20 vuotta sitten työelämään ensimmäisiä kertoja astuessa oli annettu sellainen kuva, että kyllähän sitä nyt yhdessä työpaikassa pitää ainakin viisi vuotta olla tai se näyttää cv:ssä huonolta? Heh. Joskun silloin parikymppisenä joku hollantilainen vaihtari kysyi, että olenko sellainen "job hopper", kun parille vuodelle mahtui opintojen oheen kolme eri työpaikkaa? Voi kun olisi silloin nähnyt johonkin kristallipalloon, että ehkäpä olin vain aikaani edellä... jos tässä on vuosien aikana jotain oppinut, niin ainakin kirjoittamaan hyviä työhakemuksia. Koska kyllä tuota Linkkariakin seuratessa on välillä käynyt mielessä, että olisi todella kamalaa, jos olisi hakenut viimeksi töitä 2000-luvun alussa. Kun joillan se tilanne on, että viimeksi on hakenut töitä 80-luvulla... ei käy kateeksi.

Mitä muuta. No se uusi asunto! Senkin myin. Heti, kun tuli kaksi vuotta täyteen ja siis huh. Juuri ennen tätä aivan kamalaa asuntojen hintojen sukellusta. Sain omani pois ja ihan pikkuisen jopa voitolla. En edes osaa kuvailla, miten tyytyväinen tuohon tilanteeseen olen. Toki välittäjäni oli myös aivan huippu ja osasi napata ostajakandidaatilta asunnon myyntiin ja sai ketjun purettua juuri ajoissa. Mutta joo, en ole enää asunnon omistaja enkä ihan heti haluakaan olla – siis mikä stressi! Vaikka oli uusi ja kiva kämppä, mutta meidän koko hallitus oli aivan pihalla siitä, mitä hallituksessa pitäisi tehdä (kyllä, olin osa sitä, koska halukkaita ei ollut) ja opittavaa oli aivan liikaa. Ja se mitä uudisrakentamisesta kerrotaan pitää aivan paikkansa, valituslista rakentajalle oli pitkä, joskin onneksi täynnä lähinnä sellaisia laiskuusvirheitä, joita korjailivat vielä siinäkin vaiheessa, kun jo annoin avaimet uudelle asukkaalle.

Myös kokemus asumisesta Helsingin pohjoisessa kolkassa oli tarpeeksi. Oma piha oli kiva, koirat nautti ja mikäs siinä oli etätöitä tehdessä, mutta on se taas kiva asua keskustassa. Lyhyemmät matkat, jugend-talon korkeat huoneet ja vähän rosoiset pinnat tuntuu itselle hyvältä. Joskin tämä aivan eteläisin kärki ei sekään ole ihan lemppari... kaipaan niin takaisin Töölöön. Ehkä sekin vielä tässä jossain vaiheessa muuttuu.

Ja sitten se viimeisin. Parisuhde. Se on sentään vielä tallella, ja siihen isosti toki myös liittyi syy myydä se oma asunto pois, että mahduttiin saman katon alle, kun vielä pitää tätä uusperhe-elämääkin vietellä joka toinen viikko. Ei se tämänkään kuvion alkutaipale ihan suoraviivaisesti mennyt, mutta en tiedä voiko tässä iässä enää mikään mennä? :'D Mutta nyt on hyvä. Ja mitä tähän ikään tulee, niin piti ihan tuolta kuvauksesta poistaa, että blogia kirjoittelee "kolmekymppinen", koska voi kyynel... niin meni taas vuosikymmen enkä ole viime kesän jälkeen ollut kolmikymppinen. Mietin, että kuvailen tähän itseäni varhaiskeski-ikäiseksi ja piti ihan varuilta googlettaa, että päätekö se termi kuinka ja näinhän se googlen ai osasi sanoa: 

"Varhaiskeski-ikä" viittaa yleensä nuoreen aikuisuuteen ja keski-iän alkuun, usein 30-40-vuotiaiden ikähaarukkaan, mutta sillä ei ole tiukkaa virallista määritelmää, ja se voi tarkoittaa esimerkiksi 26-39 tai 37-43 vuotta tutkimuksesta riippuen, ollen enemmänkin tunne kuin tarkka ikäraja, joka on siirtynyt myöhemmäksi elinajanodotteen kasvaessa. Se on elämänvaihe, jossa nuoruuden huolet ja haasteet vaihtuvat aikuisiän vastuisiin, ja kehon muutokset (kuten hapenottokyvyn heikkeneminen) alkavat huomaamattomasti. jne.

En tiedä huolista ja vastuusta, mutta koska väitän fyysisen kuntoni lähinnä parantuneet tässä viime vuosina, odotan nyt kauhulla, kuinka se käyrä muuttuu laskevaksi. En aloittanut alkavassa keski-iän kriisissä maratoniin treenaamista tai maantiepyöräilyä, mutta koska lapsettomana (koiralapsia ei ehkä ihan niin lasketa, vaikka lapsiani ovatkin) elän elämässäni aikaa, että on sekä omaa aikaa että omaa rahaa, voin ihan vaan käyttää kaiken itseeni (ja niihin koiriin). Ja jos en jo maksa aivan naurettavia summia tenniksen harrastamisesta, niin otin siihen päälle viime keväänä fyssaritaustaisen personal trainerin, jolle itken kerran pari kuukaudessa kaikki tenniksessä saamat vammani ja pidän samalla tiliä kotijumpista, joilla nykyään sitä lihaskuntoani ylläpidän ja niitä vammoja sitten hoidan. Se on todella helpottavaa, kun joku suunnittelee ne ohjelmat valmiiksi ja aina tulee uusi ohjelma, kun tuntuu, että vanha jo kyllästyttää. 

(Tuo viimeisin kappale oli kyllä jo itsessään niin keski-ikäisen kirjoittama, että ehkä unohdetaan se "varhais"-liite sieltä sitten samantien.)

Mutta että sellaista. 

Ja minulla oli ihan oikeasti ajatuskin, miksi tänne blogin pariin palasin, nimittäin ihan oikeasti päiväkirjan pitäminen niinkin kamalasta asiasta kuin "shoppailu". Vielä reilu kymmenen vuotta sitten seinälläni oli ihan oikeasti valehtelematta jättikokoinen juliste, jossa luki "shop till you drop" tai jotain muuta vastaavaa. Noh, olen tässä vuosin saatossa ehkä hieman elämänasennettani hionut ja koska ruokavalioni on kehittynyt hyvinkin vegaaniksi ja eläintenoikeuksien murehtimisen ohella ympäristöahdistus kasvanut päivä päivältä pahemmaksi, olen somen valtavan voiman myötä alkanut heräämään myös pikkuhiljaa maailman ylikulutuksen huoleen. 

Viime vuonna tein sitten innoissani päätöksen, että no minähän tartun tuohon "viisi vaatetta vuodessa"-haasteeseen, koska eihän se nyt ole mikään ongelma, miksi olisi? No siis tämähän oli vähän kuin rapajuoppo alkoholisti olisi päättänyt laittaa korkin kiinni hetkessä tai paatunut lihansyöjä kääntynyt vegaaniksi ilman minkäänlaista perehtymistä asiaan ja mitä näitä nyt onkaan. Eihän vegaanisesti syöminenkään mitään helppoa ole, vaikka kuinka tietäisit oikeat tuotteet jne. koska se vaatii oikeasti aika paljon arjen ja etenkin matkojen ja ylipäätään elämän suunnittelua, koska ei ole valtavirtaa. Tottakai sitten, kun ruokavalio on hallussa, se on helpohkoa ja tulee luontaisesti... mutta tosiaan se shoppailu. 

En ole enää vuosiin ollut suuri pikamuodin kuluttaja, mutta muodin kuluttuja kylläkin. Pois en juuri mitään heitä, vaan myyn, koska yleisesti ottaen ostan laatua. Jos minulta olisi nyt loppuvuodesta kysytty arvio, että kuinka monta vaatetta tuli hankittua, olisin pyöritellyt mielessä sellaista kahtakymmentä. Ja voi kuinka olisinkaan ollut väärässä... Pidin siis kirjaa ihan jokaisesta vaateostoksestani viime vuonna ja tässä kävi vähän sillein klassisesti, että kun huomasin homman menevän pieleen, niin sehän sitten meni pieleen.

Ajattelin, että käyn ne muistiinpanot ihan näin blogin puolella läpi. Että miten meni noin niinkuin omasta mielestä. Ja katsotaan kuinka käy tänä vuonna. En odota pääseväni viiteen vaatteeseen tänä vuonna tai vielä ensi vuonnakaan, mutta jos vaikka saisi edes puolitettua sen oman kulutuksen joka vuosi, kunnes siihen pääseen? Ei minusta kasvissyöjääkään tullut hetkessä, mutta vuosien saatossa pikkuhiljaa ja siihen pitäisi ihan jokaisen pyrkiä, että koko ajan parantaa sitä omaa tekemistään tämän maapallon hyväksi. Se, että ei pysty heti olemaan 100% täydellinen vegaani tai 100% vastuullinen vaatteiden ostaja, se ei anna syytä luovuttaa vaan parantamaan niitä prosentteja pikkuhiljaa. 

Ja siksi ajattelin herätellä tämän blogin uudelleen henkiin. Sisuuntua tästä viime vuoden epäonnistumisesta, etsiä siitä jotain hopeareunusta ja kirjoittaa itselleni päiväkirjaa tästä (toivottavasti) paremmin sujuvasta uudesta yrityksestä. 

Ja hei suosittelen ihan jokaiselle sen päiväkirjan pitämistä asiasta, johon haluaa todella kiinnittää huomiota. Oli se sitten ostetut vaatteet tai syödyt liha-ateriat, mutta siinä saa todellista mustaa valkoisella kuinka hyvin osaa itselleen selitellä, että no enhän nyt minä voi olla suomalaista keskivertokuluttajaa pahempi, enhän? Jos tässä omassa haasteessa viisi vaatetta oli se minimi ja samalla maksimi kestävälle kulutukselle, mutta suomalaisen keskikulutus on 40 vaatetta vuodessa, arvatkaa paljon meni rikki? 

Palataan tähän :)