Koronatyöttömyyttä ja parisuhteellisuusteoriaa

Edellisessä toukokuussa kirjoitetussa postauksessa muistelin kuvan kera alkuvuoden Matkamessuja, kun koronaa ei vielä ollut. Nyt niistä messuista on aika tarkalleen vuosi ja korona on edelleen. Voi sitä, kun vielä viime keväänä kuvitteli tämän homman kestävän ehkä sen muutaman kuukauden ja sitten kesällä kaikki pikkuhiljaa palautuisi normaaliksi... no ei mennyt ihan niin. Tai no kyllähän se kesä vähän toi valoa kaiken keskelle, mutta nyt jotenkin on jo itsellä vähän sellainen tunne, ettei ole oikein mitään odotuksia. Omalla kohdalla keväällä alkaneet lomautukset päättyivät heinäkuussa hetkellisesti muutaman viikon työrupeamalla, mutta jatkuivat uudestaan heti syyskuun alusta ennalta määrittelemättömällä ajanjaksolla, kunnes sekin päättyi lopulta marraskuussa niin minulla kuin noin sadalla muullakin kollegalla irtisanomiseen.

Hieman on välillä itselläkin puskenut pintaan sellainen uhriutunut olo ja mieliala vaihdellut aina itkuisesta turhautuneisuudesta supermotivoituneisiin työnhakuhetkiin, mutta kovasti sitä on saanut itselle vakuutella, että tämä ei ole oma vika ja tässä samassa jamassa ja niin paljon pahemmassakin on todella moni tällä hetkellä. Ehkä isoin kysymysmerkki on itselle ollut sellainen tietynlainen identiteettikriisi tässä työnhakuprosessissa. Aiemmin se on ollut niin vahvasti sellaista luovaa tapahtumatuotantoon tähtäävää, mutta tällä hetkellä käytännössä kaikki tapahtuma-alan ammattilaiset ovat samassa jamassa kilpailemassa samoista paikoista. Lisäksi oma kokemus on hyvin vahvasti sieltä live-kohtaamisten puolelta, joten tuntuu tosi turhauttavalta lukea niiden vähäistenkin paikkojen nostavan kriteereissä vahvasti hybridit- ja virtuaalitapahtumien osaamista, joten tietää jo hakemusvaiheessa olevansa vähän tylsässä asemassa. Joskin jos jotain on tällaisessa tilanteessa oppinut, niin oman asenteen tärkeyden ja siksi sitä onkin ottanut koko työnhakuprosessiin sellaisen enemmän miehille tyypillisen hakutyylin. Siinä missä naiset usein jättävät hakematta, kun kymmenen kohdan kriteerilistasta ei kaksi täyty, miehet laittavat itsevarmana hakemusta paikkoihin, joista listalta juuri ja juuri kaksi kriteeriä täyttyy. Ja onhan se toki niin. Kuten uravalmentajani hyvin totesti "substanssin saa helposti haltuun, jos on oikea asenne, mutta oikeaa asennetta on vaikeampi ottaa haltuun"! Ja tästä toki hyvänä kannustuksena on jopa muutamassa hakuprosessissa päässyt haastatteluun asti, mutta kyllä tämä ns. 'uran vaihto' tuntuu todella hämmentävältä, vaikka osaamista onkin vaikka mihin... mutta ei sitä kyllä pienessä mielessäkään osannut vuosi sitten kuvitella työelämän heittävän tällä tavoin kuperkeikkaa!

Ja olihan tuo 2020 nyt muutenkin todella hämmentävä vuosi. Kuten reilu puolen vuoden takaisessa postauksessa vähän ehkä rivien välistä saattoikin lukea, oli myös henkilökohtaisella rintamalla hämmentävä vuosi. Tuli alkukevät tapailtua lähinnä yhtä ja samaa ihmistä, minkä jälkeen kesä toi tullessaan (nämäkin erityisesti miehille tyypilliset) parisuhdestatusoireilut, jotka sitten kuitenkin kääntyivät elokuussa päälaelleen ja siitä asti olen ilmeisesti seurustellut (!?) Tuntuu edelleen oudolta sanoa se ääneen (tai kirjoittaa) :p Näin yhdeksän vuoden sinkkuelämän jälkeen tämä on toki ollut henkilökohtaisesti vähän hassua ja onhan se nyt ihan fakta, että tämä homma näin yli kolmikymppisenä on ihan eri touhua kuin silloin kaksikymppisenä... :D Siis voi sitä painolastin määrää mitä ihminen tullessaan tuo, kun takana on se 15-20 vuotta aikuiselämää ja ihmissuhteita... Siis hyvässä ja pahassa toki, mutta kuitenkin, tiedätte mitä tarkoitan. Ja aina, kun joku sitten onnittelee tästä elämäntilanteen muutoksesta, niin lähinnä huvittaa. Miksei tuoreita sinkkuja onnitella? Elämänmuutos se on sekin, usein jopa parempaan siinä missä toisille parisuhde, mutta ei ole helppoa oli se parisuhdestatuksen muutos mikä tahansa tässä iässä... *huokaus* :'D No mutta joo, tällaista avautumista tännekin. 

Mitäs muuta... lokakuussa koitti myös vihdoin muutto ihka omaan asuntoon, mikä tosin tässä työllisyystilanteessa tuntuu jotenkin tosi oudolta, mutta samalla helpottavalta. Otin käytännössä asuntolainan ja lainaturvan ihan viimeisessä mahdollisessa tilanteessa silloin 2019 loppupuolella, koska eihän sitä olisi ikinä voinut arvata maailman menevän tällaiseen tilaan niin nopeasti. Onneksi asumiskulut ei itsellä juuri vuokraan verrattuna muuttuneet, joten on ns. taloudellisesti yksi ja sama maksaako vuokraa vai omaa asuntoa, joskin tätä omaa maksaa käytännössä suureksi osaksi ihan vain itselleen. Ihan kiva, ja koirat tykkää kyllä todella paljon, kun on oma piha ja lenkeilläkin jotenkin enemmän tilaa ohittaa ja nauttia rauhallisesta kulkemisesta. Hieman erilaista kuin Töölönlahden ruuhkaiset lenkkipolut.

Tällaista tänne. Nyt tuntui taas hyvältä väliltä sanoa tännekin muutama sana, ehkä taas puolen vuoden päästä uudelleen ;)

/Virpi